Ollaanhan me nykyäänkin perheen kanssa joulu, mutta kun yksi puuttuu, niin tuntuu vaan niin pahalta. P:n itsemurhan jälkeen oon inhonnut kaikkia juhlia. Sen hautajaiset oli sillon yhtä helevettiä, ikinäikinä ollut mitään niin karseeta. Ja sen jälkeen oon ihnonnut entistä enemmän kaikkia juhlia ja isoja tapahtumia.
Mutta kuitenkin jouluaatosta selvitty. Ahdistaa pelkästään kun ajattelee mitä on tullut syötyä. Ettei tuu mitään kohtausta niin jätän kirjottamatta mitä tuli syötyä. Ahmimishäiriöön sairastanut minä nujersi anoreksiaan sairastuneen minän. FUCK. Ei sen näin pitännyt mennä, ei todellakaan. Nyt alkaa sellanen rääkki.
Oon miettinyt tänään itsemurhaa. Mita mä täällä yritän räpiköidä, kun jokaikinen päivä on jonkinmoinen taistelu itseni ja ahdistuksen kanssa. Mutta en mä voi tehdä sitä mun porukoille. Mut, ainoa mitä voin tehdä niin on itseni laihduttaminen sairaan pieneks. Itseni kiduttaminen. Satuttaminen. Sairastattuminen entistä pahemmin.
Kriisi taas Pelottavan kaa. Oon sille ihan kauhee ja silti se haluais jotain ja se pelkää menettävänsä mut. Ois tehnyt mieli sanoa että luultavasti se ei ikinä tuu pääsemään niin lähelle mua, että se vois menettää jotain kun se menettää mut.
MUUTEN nyt alkaa karkkilakko !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti