Kaksoiselämää

Oikein kun miettii, musta voisi ehkä tulla jopa näyttelijä. Ja siitä tulekin mieleen yhdestä laulusta tälläinen kohta:
"Sä taitavasti peitit jäljet kyynelten ja kun en pinnan alle katsonut, niitä koskaan nähnyt en.."
Tuo pätkä on Johanna Kurkelan Kulta pieni laulusta ja se laulu on yks suuria suuria tunteita herättävä laulu. Ainakin mulle ja sitä on tullut erään rakkaan itsemurhan jälkeen kuunneltua, ne sanat on suoraan omista ajatuksista.

Kuitenkin palataampa asiaan, elikkä miksi musta vois tulla jopa näyttelijä.
Tänään yksi ystäväni halusi tulla käymään luonani. Sanoin olevani kipeä (?!?!?) en todellakaan edes ole, mutta ahdisti silloin ja olin eilen perunnut viikonloppu reissun kaverini luo samalla tekosyyllä, joten päätin taasen hyödyntää sitä. No.. Tää mun ystävä sit tuli käymään ja juteltiin ilta ja syötiin siinä ja oli kyllä mukavaa ja minä taitavasti esitin onnellista ihmistä ja höpisin siitä kuinka oon ollut kipeenä ja kuin kurjaa se on.

Oon miettinyt sitä että eikö ne tajua noi mun ystävät, että valehtelen aina niille että oon kipeä, mutta muuten kunnossa ja olen syönyt jne.. Ja joskus aina kun olen onnistunut monen ponnistuksen jälkeen laihduttamaan, niin ne ihmettelevät miksi olen niin laihduttanut ja minä kätevästi vastaan että kun en itekkään tiedä miten tässä on näin päässyt käymään, oon mä ihan hyvin kyllä syönyt.. haha. Tietäisivätpä vaan mitä taistelua se aina on ollut että on saanut pudotettua painoa. Sitten kun taas alkaa huono jakso ja ahmiminen he ovat sillain että on mukava nähdä sua noin hyvässä kunnossa ja minä vastaan että niin oon koittanut syödä terveellisesti ja tarpeeksi etten olisi liian laiha. Ja hahhaha taas. Todellisuudessa olen ahminnut kaiken mitä eteen oon tullut ja vihannut itseäni sen takia tuhat kertaisesti ja samalla kun vakuuttelen heille että olen yrittänytkin saada lisää painoa niin hiljaa mielessäni ajattelen että kuhan tää viikonloppu on ohi niin alkaa sellainen laihdutus ettei ennen oo nähty ja ens kerralla kun tulen tänne, niin olen monta kiloa laihempi...

Oon varmaan ihan hirveä ihminen monen mielestä. Kun elän tälläistä kaksoiselämää, esitän muuta kuin olen. Välillä oon vähän verhoja raottanut kavereilleni ja he ovat hieman saanneet kiinni mitä mielessäni ehkä saattaa liikkua, mutta varon todellakin totuuden kertomista. Ehkä ne jopa saattaisivat ymmärtää. Mutta ei, ahmiminen on maailman noloin ja ahdistavin asia. Jos oisin anorektikko enkä joku sekasyömishäiriöinen niin sillon se olisi helpompi kertoa muille.

Tänään oli taas joku vamma päässä, kun ahmin MUROJA ! Oikeen sokerisia paskoja nekin, mikä hemmetti mua vaivaa!?

Tuossa yksi kolmesta muroannokseasta jotka syin. Miten mä pystyn :o ? Hyi, huomenna kyllä aloitan sen laihdutuksen ja lupaan laittaa tänne ruokapäiväkirjaa ja liikuntapäiväkirjaa myös. Tsemppiä mulle. Aamulla punnitsen itseni ja siinä alkaa sitten matka 50-kiloiseksi :)

Hyvää yötä <3